Nyt on viisi päivää nutrilett-kuuria takana. Päivällä, kun heräsin yövuoron jälkeisiltä unilta, kävin vaa'assa. Pudotusta edelleen, nyt tulos 107, 6 kg. MAHTAVAA! Olo on edelleen loistava, mutta nyt mielitekoja alkaa olla enemmän. Itsekuri on kuitenkin säilynyt.

Liikuntaa en ole harrastanut, muuta kuin 20 min. lenkki koiran kanssa. Pitäisi ryhdistäytyä. Ehkä huomenna sitten,lenkille tai uimaan. Lauantaina minulla oli kaverin kanssa varattu ratsastustunti, mutta peruin sen viime hetkellä. Ei huvittanut lähteä. Syyksi sanoin päänsäryn ja että en ole nukkunut kunnolla yövuoron jälkeen. Pelkkiä tekosyitä, olo oli mitä mainioin. En ole käynyt ratsastamassa pitkään aikaan, viimeksi oli vielä lunta maassa. Silloin tunti meni huonosti, en jaksanut keskittyä ja olin väsynyt. Lopulta pääsi jopa itku hevosen selässä. Väitän, että tuo huonosti mennyt tunti ei ole vaikuttanut siihen, etten ole käynyt ratsastamassa. En vain jaksa. Ei huvita. Menen sitten, kun siltä tuntuu. .. Uimaan voisin mennä. Olisi vaan mukavampi liikkua yhdessä jonkun kanssa, yksin se on niin tylsää. Ja lähteminen vaikeaa. Mukaan lähtijöitä varmaan olisi, mutta en tahdo lähteä uimaan tai lenkille kenekään hyväkuntoisen kanssa. Huono itsetunto vaivaa ja sitä paitsi inhoan hikoilua.

Kävin illalla ystävän luona, jolla on laskettu aika kolmen viikon kuluttua. Nyt kykenen jo olemaan onnellinen heidän puolestaan, mutta silti mielessä häilyy pieni kateus. Miks ei meille? Miksi niille, jotka eivät edes ole lasta toivoneet? Ystäväni on muuttunut paljon raskauden myötä, positiivisesti, ja vaikka raskaus ei ollutkaan alunperin suunniteltu, on lapsi kuitenkin syntymässä oikeaan osoitteeseen. Toivon heille kaikkea hyvää! Oli ihana puhua ystävän kanssa heidän lapsestaan ja kuunnella hänen ajatuksiaan raskaudesta ja synnytyksestä. Hän on yksi harvoista, joka tietää meidän haaveistamme ja yrityksestä. Kuullessani hänen raskaudestaan purskahdin itkemään ja "jäin kiinni". Emme kuitenkaan ole koskaan juurikaan puhuneet meidän yrityksestä. Oikeastaan olen kertonut vain kolmelle. Veljeni vaimo tietää, heillä itsellään lapsettomuushoidot takana ja tuloksena vajaan vuoden ikäinen pieni ihanuus <3. Lisäksi toinen ystävä, jonka kanssa asiasta olen paljon keskustellut ja hän on minua paljon tukenut.

Nyt kun menimme naimisiin, saan kuulla työkavereilta ja sukulaisilta uteluita, "koskas teille tulee vauva". Anoppi on yksi pahimmista. Tuntuu niin pahalta, joka kerta, kun joku kysyy tai vihjaisee. Joskus vielä täräytän, ettei se ole niin helppoa, jos ei niitä vaan tule? Mitä jos me ei saada ikinä omaa lasta?! No kyllä me saadaan. Ajattelen optimistisesti. Omalle äidille tekisi mieli kertoa, mutta en vaan saa sanoja ulos suustani. Ehkä kerron sitten, kun hakeudumme tutkimuksiin. Tai sitten, kun tiedetään mikä mättää.

Ajattelin, että syyskuu olisi hyvää aikaa hakeutua tutkimuksiin. Ehtisin hieman keskittyä painonpudotukseen ja jos vaikka sillä välin raskaus saisikin alkunsa. Toisaalta minun pitäisi hakeutua tutkimuksiin heti, sillä edelliset kuukautiset kesti 18 päivää. Välissä taisi olla pari päivää väliä. Soitin kyllä neuvolaan, kysyäkseni, että mitä tälle tehdään. Hoitaja laittoi minut klamydiatestiin. Hohhoijaa, mistähän minä senkin olisin saanut. Kai siinä samalla otetaan muutkin tulehdustestit. Onhan se hyvä varmistaa. Oma diagnoosini on kyllä tähänkin ylipainosta johtuva häiriö. No, aamulla yövuoron jälkeen painelen reippaana labraan antamaan näytteet ja viikon kuluttua tiedän enemmän. Pitäisköhän sitä sitten hakeutua suoraan yksityiselle tutkimuksiin?