Kiitän lohdutuksen sanoista! Ne ovat tärkeitä, vaikka luulen kuitenkin, ettei mikään tuo lohtua tähän hetkeen. Toivotaan, että aika parantaa haavat.

Oon niin rikki ja hajalla. Tämä päivä on mennyt itkien. Välillä on toki helpompaa, kun hetkeksi saa ajatukset muualle, mutta aina jokin asia muistuttaa raskaudesta. Olen netistä etsinyt tietoa ja lukenut muiden kokemuksia tuulimunaraskauksista. Naistenpolin hoitaja soitti, aika on varattu maanantaiksi. Hän kertoi, että ensin ultrataan ja lääkäri on suunnitellut lääkkeellistä tyhjennystä. Itselläni mielessä pyöri kaavinta, ajattelin sen olevan helpompi, ikäänkuin kerralla ohi. Miten selviän maanantaista? Miten selviän koko ensi viikosta? Ilmoitin jo töihin, etten tule ainakaan maanantaina. Syytä en kertonut. Ja että jos se minusta riippuu, olen koko viikon sairauslomalla.

Tunnen jotenkin pettäneeni mieheni, hehkutin raskautta ja loin häneenkin innostusta, ja nyt lasta ei olekaan. Ei ole koskaaan ollutkaan. Tiedän, ettei mieheni ajattele tulleensa petetyksi. Ei ainakaan minun taholtani. Joku muu petti, meidät molemmat. Onneksi mieheni on tukenani ja sanoo, että selviämme tästä yhdessä. Yksin en selviäisi. Ilman miestäni en jaksaisi.

Kai minä jollain tavalla tämän osasin aavistaa. Välillä oli tunne, ettei vatsassa ole mitään, tyhjä olo. Toisaalta taas, tunne raskaudesta myös vahvistui. Ennen ultraa kysyin mieheltäni "entä jos siellä ei ole ketään?".

Olen ennen ajatellut kaikella olevan tarkoituksensa. Nyt en enää ymmärrä. Mikä tarkoitus tällä voi olla? Miksi ihmisen pitää tällä tavoin kärsiä? Miksi tämän pitää olla meille näin vaikeaa? Miksi me, joilla on kaikki jo valmiina, joilla on aikaa ja rakkautta jaettavaksi, emme voi jo saada omaa lasta syliimme? Tunnen olevani kateellinen ja katkera. Kai se on sallittuakin, kunhan nämä tunteet jäävät ohimeneviksi.