Tähän kysymykseen ja kaikkiin vauvoihin liittyvään olen taas lähiaikoina törmännyt aivan liian usein.

Ystävä kysyin, "joko sinulla on vauva kuume", "tai joko teille on tulossa", ja heti perään, että "ärsyttää kun kaikki kyselee"? Taisin vastata aika kiukkuisesti, että ärsyttää todellakin, kyllä me sitte ilmoitetaan, kun on tulossa. Hän jatkoi sanomalla, että niin, eihän kaikki edes välttämättä saa lapsia, samaan aikaa minä mumisin, että se kun ei ole niin helppoa. En tiedä kuuliko ystäväni tätä, mutta hän oli pitkän aikaa hiljaa. Pyysin anteeksi, ei minun olut tarkoitus hänen päälleen hyökätä, se vaan ärsyttää, kun kaikki kyselee. Mieleni tekisi kertoa, mutta en kuitenkaan uskalla. Se ei todella ole niin helppoa.

Töissä puhuin pomolle lomasta ja "pois jäämisestä". Työkaveri kuuli vain jotain "kun jään pois". Hän heti kyselemään, että "mitä, jäätkö pois, äityislomalle vai?" Menin aivan punaiseksi. Kiitos vaan. "Ei, jään kesälomalle." "Hän huomasin punastumisen ja häkeltymisen ja innostui siitä lisää. Yritin itsekin naureskella, vaikka itku oli lähellä. "En ole raskaana." Vaihdoin puheenaihetta.

Pahimmalta tuntui, kun äitini kertoi puhuneensa lastenlapsista ystävänsä kanssa. Ystävä oli puhunut minusta ja lapsista, äitini kertoi vastanneensa, "ettei meidän Hiidi varmaan vielä lapsia tee". Voi äiti, kun tietäisit. En ole äidilleni pystynyt kertomaan, koska olen aina kokenut, että hän ei haluaisi minun vielä tekevän lapsia. Usein hän on kehoittanut elämään omaa nuoruutta, käymään koulua, tekemään työtä, hankkimaan vakityön, maksamaan velkoja pois... Minä olen kouluni käynyt, vakityötä en niin helposti tänä aikana saa ja ikää minulla on jo aivan tarpeeksi (25 vuotta). Olen koko nuoruuteni juhlinut, nyt en enää jaksa ja halua, haluan olla kotona, rakentaa perheen, hoitaa lapsia. Voi, kunpa pystyisin äidilleni tästä kertomaan. Äidillä olisi minulle paljon kerrottavaa, tiedän sen, hän on ohimennen maininnut keskenmenoista ja vaikeuksista minua "tehdessä". En vaan ole koskaan kyennyt jatkamaan keskustelua, koska pelkään hajoavani.

Ystävälläni on laskettu aika reilun viikon päästä. Minusta on ollut ihana puhua ystäväni kanssa raskaudesta ja lapsesta. Nyt minua kuitenkin pelottaa, en taida uskaltaa mennä katsomaan heidän pienokaistaan. Ystäväni kyllä tietää vaikeuksistamme. Eilen kuvittelin, kuinka ottaisin sen pienen hennon nupun syliini. Ja aloin itkeä. Kuvitelmissani sekä oikeasti. Minäkin niin haluaisin kokea raskauden, synnytyksen ja oman lapseni läheisyyden, äityiden. Haluaisin, että mieheni saisi olla isä, koska hän sitä niin toivoo ja hän olisi isyydestään ylpeä. Mietin, että pystyisinkö puhumaan ystävälleni pelostani, siitä, etten uskalla kohdata heidän pienokaistaan?

Lapsettomuus. Se kuulostaa niin lopulliselta. Haluaisin vielä toivoa, että voimme saada lapsen, ehkä se tapahtuu ensi kierrossa? Lapsettomuushoidot. Tutkimukset. Niin, tiedän, että meidän pitäisi mennä. Minä vaan uskalla. Toivon koko ajan, että ensi kierrossa se tapahtuu. Mutta pettymyksiä on ollut jo aivan liian monta. Mutta jospa sitten ensi kierron jälkeen varaan ajan?